Paha Lucian esikoisalbumi on kombinaatio säröä, kaaosta, herkkyyttä, raivoa, toivoa ja epätoivoa. Se on melankoliaan nojaava, yhtä aikaa herkkä ja raju sekoitus, jossa pulssin lailla vyöryävät rummut, säröiset kitara- ja synavallit, ja kerronnalliset laulut muovaavat sen syvimmän ytimen. Se vie kuulijansa niin haukkomaan happea ilmastoahdistuksesta, jumiutumaan upottavan suon lailla lähisuhdeväkivaltaan, pohtimaan elämän katoavaisuutta kuin haikailemaan entisen elämänsä perään. Vaikka tunneskaala ja tunnelma sinkoilevat ympäriinsä, levyn soundimaailma nivoo kaiken yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Laulu on ajoittain jopa puheenomaista, samanlaista kuin puhuisi itsekseen ääneen, vaihtuen melodisten pop-melodioiden kautta sydäntä raastaviin huutoihin.